Viikon reissu takana! Käytiin Tampereen seudulla Tuulin perheen luona ja kohokohtana oli Itsenäisyyspäivän ryhmänäyttely. Olipa varsinaisen helppo näyttely, sillä tukijoukot oli jälleen mainiot. Ossi ajoi meidät paikalle ja Tuuli ja Päivi kuljettivat koiria ja kärryjä minun kanssa. Muutenkin on niin kivaa, kun on seuraa. Mandin osalta näyttely oli nopeasti ohi. Tuloksena H eli hyvä.

Tässä arvostelu, tuomarina Irina Poletaeva: "Correct breedtype. Not in good condition today. Enough bones. Enough compact. Good denitial expression. Good neck. Rising topline. Excellent tail. Excellent forecheast. Breastbone could be a bit longer. Well angulated. Enough drive in movement. Needs better pattern and foot. Coat condition could be better."

No turkki ei todellakaan ollut parhaassa kuosissa kun karvanlähtö alkoi juuri. Mutta omasta mielestäni ei Mandi nyt noin huonossa kunnossa ollut kuin tuomari ajatteli. Tuuli kuvasi videolle ja katsoin myöhemmin, että Mandi kyllä esiintyi hienosti. Täynnä virtaa se oli ja välillä kuono kiinni maassa. Mutta tyytyväinen olen Mandin suoritukseen.

Tässä odotellaan omaa vuoroa. Harvinaisesti ei oltukaan ensimmäisiä vuorossa kun sattui muitakin Adventurer's kennelin koiria mukaan! (kuvaajana Tuuli)

Aada pisti taas paremmaksi. Pentuluokan tuomarina oli Raija Tammelin. Arvostelu meni näin: "Feminiininen. Hyvät mittasuhteet. Hyvä päänlinja. Lempeä ilme. Alaleuka saa vielä täyttyä. Hyvä ylälinja. Ikään sopiva rungon tilavuus. Hieman pehmeä selkä. Kaunis leveä reisi ja hyvät takakulmaukset. Sopiva luusto. Hyvä etuaskel. Hieman lyhyt taka-askel. Karva ok." Minulle tuomari sanoi, että Aada on liian lihava. Sen vuoksi en odottanut minkäänlaista sijoitusta. Mutta Aada kulta voittikin oman luokkansa ja oli jälleen VSP-pentu!

Pokaalikin saatiin ja kaksi ruusuketta (VSP ja kunniapalkinto). Onneksi Tammen Sanna neuvoi meitä hakemaan pokaalin, eihän me oltais tajuttu. Samalla selvisi, että Kouvolastakin olisi pitänyt tulla pokaali mutta siellä väittivät, ettei VSP-pentu sellaista saa. No, onhan noita nyt kertynyt. Aadan voiton kunniaksi kävimme kahvilassa juomassa vohvelikahvit. Oli mielenkiintoista seurata vohvelien valmistusta. Yksi kokki alkoi ottaa "valmista" vohvelia masiinasta ja huomasi, ettei johto ollut edes pistorasiassa kiinni. Toinen kokki otti kapustan käteen ja alkoi irrottaa vohvelia ja huomasikin, että taikina puuttui. No, saatiin omat vohvelit lopulta ja oli ne kyllä odotuksen arvoisia! Kävin myös näyttämässä Aadaa Itkosen Piialle (kennel Countrylove's), Piia on Mandin äidin Moonan toinen omistaja. Tykkäsi Aadasta ja sanoi, että yhtä komea turkki on kuin mummillaan. Paikalla oli myös Juliena's kennelin Kaisa ja Veikko, kiva oli nähdä pitkästä aikaa! Sain Veikolta itsenäisyyspäivän kunniaksi Suomen lippu-pinssin (kiitos vielä Veikko!).

Matkassa hauskinta oli ehdottomasti Tuulin luona majailu ja koirien leikit keskenään. Aadan ihka ensimmäinen kaveri Fedja oli riemuissaan kun sai taas frendit luokseen. Nurkan takana oli puisto, missä aina päästettiin koirat irti kirmailemaan. Kerran otin kaikki kolme yksin mukaan. Mandi oli irti, Fedja fleksissä ja Aada hihnassa. Hienosti meni kunnes päästin kaikki irti. Fedja löysi naapurin miehen haukuttavaksi ja Aada juoksi tietenkin perässä paikalle. Mies ei ollut moksiskaan koirista, sanoi itselläänkin sellaisia olevan. Sitten mies avasi pakettiautonsa oven ja samalla Aada hyppäsi sinne sisään! Hitsi, että hävetti. Toinen siellä innoissaan tutki työkaluja. Aika luottavainen kaveri tuo penikka kyllä on.

Tuulin perhe muutti kesällä omakotitaloon ja sen pihalla koirat saivat leikkiä mielin määrin. Aada ja Fedja varsinkin painivat ihan hullunlailla ja Mandikin innostui välillä mukaan.

Kajaanissa oli lähtiessä lumimyrsky ja onneksi tuotiin sitä lunta mukanamme. Eka iltana koirat olivat nimittäin aivan kurassa kun telmivät pihalla. Sitten saivatkin leikkiä aivan vapaasti kun lunta oli maassa. Saimme koirien kanssa kunniatehtävän olla Tuulin ja Fedjan assarina kun ottivat joulukuvia. Tässä Aadaa kiinnostaa enemmän kamera kuin minun kädessä olevat luut.

Fedjasta taas oli kiva katsella välillä kuvaajaa.

Tässä valmistellaan seuraavaa kuvaa.

Ja tässä meidän joulutonttu!

Ossi otti sisällä kuvan, jonka toivon päätyvän vielä tänne. Unohdin nimittäin ladata sen. Oltiin tyttöjen, Unin ja Lumin kanssa sohvalla. Tytöt katselivat Harry Potteria ja minä luin kirjaa. Pikkuhiljaa sinne päätyivät myös Mandi, Aada ja lopuksi vielä Fedja-koira. Hyvin mahduttiin ja kaikilla oli oikein lämmintä. Minä päädyin vielä ääneen lukijaksi Harry Potteriin. Ja mukavaa oli! (kiitos Tuuli kuvan lähetyksestä - kuvaajana siis Ossi)

Kävimme koirien kanssa moikkaamassa kaveria Tampereen keskustassa. Tuuli ajoi meidät sinne ja takaisin tultiin bussilla. Hitsi miten hienosti koirat menivät siellä! Mandi nojasi minun polveen ja Aada makoili lattialla katsellen muita matkustajia. Keskusta ei ollut selvästi meitä varten. Ihmisiä oli niin paljon ja kiinnostavia hajuja vielä enemmän. Käytöstavoista ei ollut tietoakaan kun koirat vetivät ja kiskoivat. Ja Tampereen vilkkaimmassa risteyksessä aseman edessä huomasin, että minulla oli kädessäni vain Mandin hihna ja panta. Mandi kulki tyytyväisenä irti. Onneksi se on kuitenkin niin kuuliainen, ettei karannut minnekään vaan tuli perässä.

Matkan me teimme junalla, koska en millään jaksanut lähteä huonolla ilmalla ja pimeällä ajamaan. Itse matkanteko meni valtavan hyvin, koirat makoilivat rennosti viltillään ja seurasivat rauhallisesti ohikulkijoita. Mutta sitten ne junanvaihdot ja junaanmenot... Kajaanin asemalla meni jo hermot aivan totaalisesti. Koirat vetivät joka suuntaan ja kärryt kaatuivat kolmesti ja levisivät maahan. Märkää lunta satoi niskaan ja tietenkin ohi meni muita koiria jotka sitten saivat minun koirani aivan villiksi. Ihmiset katsoivat, kun minä karjuin koirille (siinä vaiheessa aivan sama). Pyysin konnareita apuun, että saisin nostettua kärryt ylös junaan (tietenkin näitä helkkarin vanhoja vaunuja). Nämä kaksi tekivät hirveän shown siitä tyyliin "no niin, tästä se taas alkaa, näitä joutuu nostelemaan koko ajan" ja sitten nostivat kärryt kahdestaan vaivalloisesti kyytiin. Mandi ei suostunut ensin menemään vaunuun mutta onneksi Aada näytti mallia ja Mandikin seurasi perässä. Olin aivan hikinen kun pääsin istumaan.

Tässä itse matkantekoa. Kaikki hyvin ja rauha maassa. Koirat välipalalla.

Välillä taas nukuttiin.

Ai niin, toinen niistä ystävällisistä ja avuliaista VR:n konduktööreistä lupasi tulla Pieksämäen asemalla auttamaan kärryn kanssa junaa vaihtaessa. Kun päästiin asemalle ja sain vihdoin koirat alas maahan, hihkaisin konnarille, että tulisi apuun. Toinen meni vaan ohi ja toinen katseli meitä. Onneksi eräs mukava matkustaja päätti sitten auttaa ja saatiin kärry ulos. Toiseen junaan mentäessä (mikä oli onneksi vieressä) paikalle sattui joku VR:n työläinen joka mitään numeroa tekemättä nosti kärryt kevyesti junaan.

Ja sitten kotimatkalla taas Pieksämäellä koirat eivät olisi millään laskeutuneet korkeita rappusia pitkin (taas se helkkarin vanha sininen vaunu). Ihmiset alkoivat puskea takaa ja Aada jumittui täysin (Mandi oli tällä kertaa rohkeampi). Apuun pyytämä konnari ei suostunut ottamaan Aadaa, koska "se ei selvästi halua tulla". Minun oli siis pakko tönäistä Aada pepusta alas. Kärrytkin jouduin itse laskemaan koska konnari vain seisoi ja katsoi. Kysyin häneltä onko seuraava juna matalalattiainen ja vastaus oli kyllä. Lähdettiin sitten vauhdilla vaihtamaan junaa. Koirat vetivät ja minä raahasin kärryä perässä. Pakko oli huutaa "Mandi PERKELE", että sain jotain tolkkua menoon. Mandi katsoi minua viisailla silmillään ja päätti onneksi totella. Sitten Aada päätti kakkia junan eteen ja kylmän viileästi jätin sen kasan sinne (sori vaan pieksämäkeläiset). Sitten pääsimme vihdoin oman vaunun kohdalle joka oli, yllätys yllätys, tehty vanhasta sinisestä vaunusta (muut olivat matala-lattiaisia inter city-malleja). Vielä kerran koirat ylös ja kärryt ylös ja kirosanoja lenteli. Kun pääsin paikalleni ja koirat olivat omalla paikallaan, olin aivan lamaantunut. Aikaa oli mennyt kuusi minuuttia ja olin luopunut kaikista käytöstavoistani, olin hikinen ja olisin varmaan purskahtanut itkuun jos joku olisi tullut sanomaan minulle edes päivää. Onneksi tilanne meni nopeasti ohi ja matka jatkui taas rauhallisena.

Kajaanin asemalla muut koiraihmiset auttoivat meidät ulos junasta ja matkasta jäi hyvä mieli. Marcus oli tuonut meille auton valmiiksi. Puhdistelin sitä lumesta ja päästin koirat irti. Kello oli jo 23 ja paikalla ei ollut ketään. Aada löysi tyhjän olutölkin ja juoksi onnellisena sitä kolistaen ja Mandi juoksi perässä. Välillä piti pyöriä lumessa. Siinä hetkessä tajusin, että voi pojat. Kyllä me vaan kuulutaan tänne kauniiseen Kainuuseen. Me ollaan koirien kanssa täydellisiä maalaisia ja tyytyväisiä täällä.